Sadan metrin syvyydessä rokattiin....

Viimeinen lomaviikko Aarolla ja Jonilla on takanapäin. Kyllä on pojat ottaneet tosi lunkisti. Tiistaina he kävivät moikkaamassa Jonin pikkuserkkua, Lindaa, joka on käymässä isoäitinsä luona. Hänellä on mies, Marco ja poika Emil. He ovat Ruotsista, mutta 2-vuotiaita poikia se ei tunnu haittaavan.

Tässä on Marco, Emil, Aaro ja Agnes-täti (Emilin äidinäidinäiti).

Emil ja Aaro puhaltamassa saippuakuplia.

Eilen oli sitten lopultakin Rowlit. Aaro pääsi hoitoon Raisioon mummin ja pappan luo. Me vietiin se jo aamupäivällä. Sitten mentiin Kaarinan Lidliin ostamaan juomaa. Ensin meinattiin, että siivottaisiin, mutta kun päästiin kotiin, totesin, että taidetaan mennä takapihalle koiran kanssa ja aletaan siirtymään festaritunnelmaan. Hetken aikaa siellä istuttuamme, alettiin valmistautumaan. Farkut, sopiva paita, huonommat kengät reppuun ja aurinkolasit. Joni laittoi vielä huivin päähän.

Mentiin sitten kävellen Malmille. Tarkoitus oli mennä syömään vierasvenesatamaan. No, niin kuin saattaa arvata, se oli niin täynnä porukkaa, että lähdettiin pois. Mietinkin, että miksi edes mentiin sinne asti. Käveltiin siittä suoraan Kakluunin ovesta sisään. Siellä oli muutama pöytä sentään tyhjänä. Päätettiin siis jäädä sinne. Ja kyllähän se kannatti. Mä söin grillipihvin maustevoilla ja punaviinikastikkeella ja Joni grillattua porsaanpihviä herkkutattikastikkeella. Perunoina otettiin kermaperunat. Ai että tulee vesikielelle pelkästä ajatuksesta. Hiukan oli meluisaa ja ahdasta, mutta en kadu hetkeäkään.

Syömisen jälkeen alettiin siirtyä kohti Rowlit-kuljetusta. Ehdotin, että mennään katsomaan, onko Pireuksen terassilla tuttuja. No, olihan siellä. Anukin ilmestyi sinne ja istuttiin hetki vielä siellä. Ensimmäinen bändi, Blues Bakers ehti mennä ikävä kyllä ohi siinä. Mutta saatiin aikamoinen porukka kokoon ja lähdettiin lopulta kävelytaipaleelle kohti busseja. Matkalla vielä pysähdyttiin istuskelemaan ja heiluttelemaan ihmisille tienpenkasta. Ennen busseja tarkastettiin liput ja kassit hiplattiin nopeesti läpi. Harmittaa muuten vieläkin, että ei sitä kameraa tullut mukaan. Olis voinut hyvin kuvailla siellä. Pelkäsin vaan, että hävitän vielä koko kameran, jos vaikka menee överiksi homma.

Bussiin meno sujui tosi joutuisaan ja todella ihmettelen, että tuhansia ihmisiä oikeesti kuljetetaan niillä busseilla alas montun pohjalle (Nordkalk Areena). Ja ilman suurempaa paniikkia. Tässä vaiheessa kadotimme ensimmäiset ihmiset porukastamme. No, kyllä ne pärjäsi ilman meitäkin. Korvat meni vähän lukkoon muuten alaspäin mennessä. Uskomattomat näkymät... Jossain vaiheessa mentiin tunneliinkin.

Mirva ja Lasse löytyi aika helposti (kännukät ne on mahtava keksintö). Osa porukasta jäi jammailemaan ja osa lähti hakemaan juomaa. Remu & The Hurriganes aloitteli silloin. Yllättävän huonosti musta kuului mitään. Mutta mehän sitten bailattiin kuitenkin ja nautittiin joka hetkestä. En muista kuinka monta kertaa huokaisin, että nyt mä tosiaan olen täällä. Niin paljon sen paikan mahtavuudesta oon kuullut. Aurinkolasit oli tarpeen, koska auringon paiste tosiaan hohkas kalkkikivestä aika lailla. Uskomatonta, että meillä on täällä Paraisilla tuommoinen paikka.

Mulla kävi kyllä tuuri, etten ollut siinä porukassa joka lähti hakemaan juomaa. Siellä jotkut jonotti jopa yli tunnin saadakseen juotavaa. Anukin toi siksi 9 juotavaa yksin. Kaikki avonaisena!! Aika mimmi! Sen jälkeen juomia ei enää avattu valmiiksi. Luojan kiitos! Ei ihme, että porukka sai venata, kun juomia myytiin kylmäkaapeista ja vielä aukaistiin jokainen tölkki ja pullo. Meillä oli sitten semmoinen systeemi, että kun haki juomaa, niin osti koko rahalla, vähän niin kuin nyyttäriperiaatteella.

Kunnon bailaus alkoi sitten kun Boney M tuli vuoroon. Saatiin vielä penkkikin allemme ja noustiin sen päälle heilumaan. Ja sieltä vähän näki lavalla liikkuvia hahmojakin. Mulla oli varmaan kaikkein hauskinta silloin. Kaikki ne hauskat 70-luvun discohitit. :)

Uriah Heep oli sitten enemmän miesporukan makuun. Ja kyllä sitä varmasti suurin osa porukasta oli tullutkin katsomaan. En muuten tietäs, mutta silloin oli mun vuoro hakea sitä juotavaa. Kaikkien pelottelustoorien jälkeen oli shokki, kun jonot oli tosi lyhyet ja aikaa meni noin 5 minuuttia juoman ostoon. Joskus se käy tuuri tällekin tytölle. Yksi vanhempi mieshenkilö äimisteli mun ja Mirvan nuorehkona pysynyttä ulkonäköä. Väitti, ettei meillä ole ikää ostaa juomaa. ;-) No, totuus on vähän toisenlainen. Onneksi ne myyjät ei olleet samaa mieltä.

Suurin osa siitä meidän isosta porukasta oli melkein kokonaan karussa tässä vaiheessa. Enää jäljellä oli minä, Joni, Mirva, Lasse ja Anu. Jossu kävi välillä kääntymässä. No, kiva silti jatkui.

Viimeisenä oli sitten jäljellä Leningrad Cowboys. Hyvä biletys alkoi vähän hiipua. Porukka alkoi lähteä pois. Aika hassua lähteä kesken kaiken pois. Myös Mirva ja Lasse lähti ja loppuvaiheessa myös Anu. Me jäätiin Jonin kanssa jammailemaan loppuun asti. Montun seinät oli valaistu hienosti. Ja lopussa oli tosi hieno ilotulitus. Sen järjestäjä oli vuoden 2006 ilotulituksen suomen mestari JoHo Pyro. Aika uskomatonta räiskettä.

Sitten olikin aika lähteä kotiin. Bussit täyttyi taas. Tosi jouhevaa. Sitten vielä käveltiin kotiin, vaikka jalkaa kolottikin (venähti, kun tulin vessasta). Taksijonot oli aikamoiset. Ja niin tuntui olevan jonoa kaikkialle muuallekin: Busseille, kapakoihin ym. Matka sujui jalasta huolimatta hyvin. Mulla vaan särki myös pää ja hikatti niin pirusti. Eikä millään mennyt ohi. Niin mun tuuria! Aamulla kuitenkin oli taas ihan hyvä olo. Eli tosi kivaa oli Rowlitissa ja suosittelen kaikille lämpimästi!!!